Omistettu tupakalle

Oi palava maukas käärö. Lopetin tupakoinnin viime viikon maanantaina. Sen jälkeen olen stögännyt kaksi tupakkaa, crime time viime lauantai-sunnuntai yö. Promillejuomalla oli osuutta asiaan! Yllättävän hyvin pärjäsin alkuillan tikkareilla ja itsehillinnällä. Tällä viikolla on esiintynyt hieman päänsärkyä, kärsimättömyyttä ja ylensyöntiä. Fustraatioita.

Pyöräillessäni töistä kotiin tupakoivan koiranulkoiluttajan ohi tupakan savun tuoksu hiipii sieraimiini kutsuvana. Vaikka olen tottunut tupakoimattomuuteen arkena, niin lopettaminen saa minut tiedostamaan tupakoinnin yhä enemmän. Töissä juuri tupakalta tullut mies henkii päin naamaani ja oksettaa. Onko tupakkahengitys aina haissut noin yököttävälle? Teki mieli tarjota purukumia. Ehkä ensi kerralla tarjoankin. Kohta edessä on viikonloppu enkä aio ruoskia itseäni jos poltan muutaman. Rajoittaa kuitenkin pitää, kamalaa.

Tupakoinnin lopettamisen kunniaksi juoksin viime lauantaina puolimaratonin omatoimisesti pitkin Porvoon polkuja. Yrityksestä päätin vain muutamaa päivää ennen tätä lenkkiä, joten en oikein ollut varma, että jaksanko edes. Pisin lenkkini koskaan! Tuntui hurjalta kakulta vielä siinä vaiheessa, kun kuljin rappukäytävää alas viritellen kännykän gps:ssää juoksua varten. Edessä lähes kolme tuntia kevyttä jolkottelua. Jaksavatko jalat? Jaksaako pää? Miten käy alaselän tai pohkeiden? Kestääkö kännykän ja ipodin akku? 16 kilometrin jälkeen aloin olla varma voitosta. 17 kilometrin jälkeen join viimeiset mehut juomavyöstä. 19 kilometrin jälkeen melkein kyynelehdin onnesta ja se tuntui hullulta sekä sekavalta, joten lopetin. 20 kilometrin jälkeen en enää tuntenut jalkojani, vaan leijailin höyhenenkevyesti ja melkein huutelin vastaantulijoilleni saavutuksestani. Hidastaminen oli hankalaa, mutta 21 kilometrin jälkeen kävelin. Ilman tärinää, ilman jalkavaivoja, ipodissa ja kännykässä akkua vielä toiseen samanmoiseen ja kropallakin oli virtaa vielä vaikka kuinka. Venyttelyiden jälkeen väsymys kuitenkin löysi minut ja vietin tunteja sohvalla lukien. Aikaa meni 2 h 48 min, vauhti oli 7,5 km / h ja keskisyke 160.

Pitkiä lenkkejä pitääkin lisätä ohjelmaan, jos mielii ensi kevään Helsinki City Runissa juosta puolikkaan 2,5 tunnissa, vauhtia pitäis silloin olla jo 8,40 km / h. Tällä vauhdilla vois kokeillä aluksi kymppiä (joka meni joskus kesällä ripeämminkin) ja sitten treenata pitkiksiä enemmän. Jospa se juoksu hävittäis nämä mun tupakoinnin lopettamisesta syntyneet namustelutarpeet, hahhah! Nyt paistaa arska ja sydämeni halajaa lenkille, jalkapohjani on eri mieltä. TSAUDE!

Aren't they so cute you could smoke 'em right away?

Syyshärö

Nyt juuri tällä hetkellä on aurinkoinen ja positiivinen olo. Ihan kohta minuutinkin kuluttua saattaa jo olla yksinäinen ja kurja, riittämätön olo. Se on mun syyshärö, kesästä, lämmöstä, suosikkivuodenajastani luopumista. Syksy on vielä kiva, suppilovahveroita, kauniita värejä luonnossa. Kuitenkin aloitan henkisen valmistautumisen talveen. Kiersin urheiluliikkeitä etsien gore-tex -juoksukenkiä LUNTA varten. On siis vasta syyskuun loppu ja masentelin gore-kengät jalassani urheiluliikkeessä, niiden musta painostava väri ja raskas pitoa parantava muotoilu verrattuna iloisen vihreisiin kesälenkkareiheni oli vastenmielistä! Niinpä ne jäivät kauppaan.

Olen iloinen pipojen paluusta, sillä edellisestä kampaajakäynnistä on 13 viikkoa, yli kolme kuukautta. Lyhyellä tukalla se on jo liian pitkä aika. Uuden ajan sain vasta lokakuulle, jolloin edellisestä käynnistä on 16 viikkoa... Tällä kerralla ei ehkä tukkaa enää lyhennetä, jos aioin jonkinlaista kampausta saada hääpäivänä!

Olimme myös Lontoossa, kuuden yön matkaan meni villinä rahaa, hotellimajoittuminen siellä on kallista kuten kaikki muukin. Taidan kuitenkin omistaa reissulle oman päivityksensä muutaman kuvan ja kertomuksen kera. Nyt mulla on niin sekava olo (kyllä, alun positiivinen fiilis on jo ehtinyt kääntyä siihen kurjimukseen), että en jaksa muistella sellaisia onnellisia Lontoonaikoja, njähhäh.

Ajattelen, kuinka yleensä facebookista poistan news feedistäni masennuspäivittäjät: sellaiset, joilla ei päivityksissään ole mitään muuta sanottavaa kuin kurjuus, valitus, vihastus. Nyt voisin itse vuodattaa OLEMATONTA kurjuutta ja muuta tyhjänpäiväistä. Todennäköisesti pitäis kanavoida se jotenkin muuten. Olen tullut siihen tulokseen, että mulla on nykyään

• liikaa aikaa
• liikaa rahaa (vrt. opintotuki)
• liikaa onnea

Niin tietysti tulee tyhjä olo kun ei tarveportaikossa tarvitse enää taistella perustarpeiden tyydyttämisestä tehden kahta duunia tai käyttää aivosoluja opiskeluun. Ei, nyt pitäisi löytää tapoja toteuttaa itseään (ei ole koskaan ollut vahvuuksiani). Juu liikunnalla olen jotenkuten päässyt tämän makuun, ottanut juoksun lisäksi mukaan joogaa, pumppia, lihaskuntoa, potkunyrkkeilyä ja vaihtelevasti milloin mitäkin, mutta se ei riitä. No nyt olen ottanut venäjän kurssin kansalaisopistossa, kerran viikosssa paluuta opiskeluun. Lisäksi uudessa duunissa alkoi kurssi, josta ensi vuonna valmistuu nimikkeellä "Myynnin ammattilainen". Ei riitä vieläkään. Niin ja mites toi pikku projekti nimeltä häät 9 kuukauden päästä? Luulis tässä nyt jo olevan! Kaikennäköisiä rauhoittumisneuvoja ja kutsuja "ei tehdä mitään" -iltamiin otetaan vastaan.

Vuodenajat ja niiden vaihtumiset tuovat poikkeuksetta jotain muutoksia ja uusia käänteitä. Työpaikka vaihtuukin Lontoosta palattuani markkinoinnista myyntitiimiin, sinänsä pettymys, sillä markkinointi on enemmän mun alaani. Tärkeintä on kuitenkin, että on duuni ja tietysti kevyt palkankorotus! Jatkossahan saattaa avautua uusia paikkoja, jos osaavat budjetoida ensi vuodelle. Vilautinkin tuossa jo Lontoota, siis ensi viikolla se jo koittaa! Lähdemme torstaina iltapäivällä ja palaamme 7.9 keskiviikkoiltana. Sen jälkeen on vielä vapaata torstai ja perjantai, joten tässähän saa nauttia huimasta 1½ viikon lomasta, se tekee kyllä terää.

Kaksi viikkoa sitten juoksin pisimmän lenkkini, 17 kilometriä. Oli tarkoitus vetäistä kympin lenkki, mutta tein tavallaan yhden väärän käännöksen lenkkipolulla... Haha! Se meni kyllä muuten hyvin, mutta aika nopeasti 12 kilometrin jälkeen jalat osoittivat tottumattomuutta näin pitkään kestävyyslenkkiin. Pohkeet junttasivat ja akilles vähän särki, reidetkin tiedostuivat ja kännykästäkin loppui viimeisellä kilometrillä akku, haha! Siinä lopussa oli jalkojen vetristämiseksi pakko kiihdyttää välillä vauhtia, vaikka sitten syke nousikin. Kaiken lisäksi noin yhdeksän kilometrin kohdalla ALKOI SATAA viehättävästi vettä, maa oli jo edellisistä sateista märkä, joten pururadalla jalat saivat tehdä muutenkin enemmän töitä. Jälkeenpäin jalat tärisivät ja vaadittiin melkein kolmen kilometrin kävelyverryttely ennen kuin maitohapot laskivat. Sitten olikin yllättävän normaali olo! Seuraavaan lenkkiin pidin väliä neljä päivää. Tänään houkuttaakin taas vetäistä vähän pidempi lenkki, ei ehkä ihan 17 km, mutta 12-14 tms. Joogassa olen käynyt 1-2 kertaa viikossa ja paremman venyvyyden huomaa jo, toivottavasti lisää edistymistä on tulossa. Bodypumpissakäyn kerran viikossa, siinä kehityn huomattavasti hitaiten, joka on välillä myös turhauttavaa. Varmaan pitäisi käydä kaksi kertaa tai lisäksi edes salilla. Kivoja ovat myös korsetti ja rvp, joissa tehdään lihaskuntosarjoja.

Paljon muuta ei juuri nyt kuulukaan, enimmäkseen töitä ja liikuntaa, mutta onneksi tiedossa lomaa ja toivottavasti ystäviäkin, sillä olo alkaa olla mökkihöperöitynyt! Tänään tutustutaan myös syksyn sieniin, toivottavasti löytyy jotain vahverontynkää kyykkymettältä.

Köpöttelevät jalat

Uskomattoman johdonmukaista blogitekstiä toisen perään - nooot. Haha! No se Naisten kymppi tuli juostua toukokuun 22. päivä. Kymppi on tullut juostua viisi kertaa vaihtelevalla menestyksellä. Tärkeintä kuitenkin on, että kymppi menee ja eilen vauhtikin parani jo roimasti, 9 km / h keskivauhti pitkällä lenkillä on parasta mihin olen yltänyt, hurraa! Tämä tapahtui uusilla New Balancen kengillä, jotka ovat ah niin ihanat. Ilmeisesti astun väärin ja siksi nämä tuetut kengät ovat helpottaneet polvi- ja akillesvaivoja. Juoksemisen lisäksi olen viime viikolla lisännyt ohjelmistoon lihaskuntotunteja sekä joogaa, liityin nimittäin jäseneksi ladylinelle. Toivotaan, että rahoitusta tälle löytyy syksylläkin, sillä töistä ei taaskaan ole tietoa, joskin yksi vilautettu mahdollisuus nykyisestä paikasta.

Mun ihka uusi Nokia N8 mittailee coolisti matkaa ja vauhtia sekä jopa kulutettuja kaloreita, tämä on varmaan yksi syy siihen miksi menin eilen niin hemmetin kovaa. Illalla kävely olikin sitten ankkamaista vaappumista, aah liikunnan iloja. Uusi tavoite keväälle onkin, tattara-raa, HCR! Puolimaratonille mun matkani käy (toivottavasti) ja matkaa pitäis taittaa karkea 21 kilometriä. Kuinkahan mun käy? Sen verran kerrottakoon, että maratonille en ole suunnitellut meneväni, luulen, että puolikkaassa on riittävästi hikeä pelissä. Jollainhan tätä opiskelun jättämää tyhjää aukkoa täytyy nyt täyttää...

Kävinkin heti salijäsenyyden alkuun kehoanalyysissä, jossa selvisi jänniä juttuja sisuskaluista. Rasvaprosenttini on 19%, mikä tuli kyllä täysin yllätyksenä! Olen käynyt viime vuoden keväänä mittaamassa ja se oli muistaakseni 25-27%. Sanoinkin tästä mittaajalle, joka sitten osasi kertoa, että naisilla sellainen käsissä pidettävä mittari vääristää tulosta. Siinä impulssit kiertävät ylävartalon kun taas nyt käytimme vaa'an näköistä laitetta, joka mittaa koko vartaloa. Pelkästään tuo laite ei voi olla syynä alentuneeseen prosenttiin. En ole laihtunut, joten kyse on oltava lihasten lisääntymisestä. Kiitos juoksun ja spinningin, hurraa! Analyysi oli yhtä hyvien uutisten listaa, kehon nestemäärä oli kunnossa, lihasmassa 49,8 kg asetti minut asteikolla 1-9 ryhmään 8 (hoikka ja lihaksikas), kehon ikä 12 vuotta, luumassa normaali ja kehon sisäinen rasva asteikolla "hyvä" 1-12 oli 1! Hurjaa, jee! Tänään on sitten ensimmäinen saliohjauskäynti, kokeillaan ainakin miten juoksumatto toimii... Talveen varautumista, että saa juoksukuntoa pidettyä yllä kevään HCR:ia varten.

To caress México

Kesä on pysäyttänyt arjen, nyt leijaillaan tapahtumien jatkumossa. Olen viimeksi päivittänyt toukokuussa ja sen jälkeen ei aikaa ole ollut sanoille vaan vain teoille. Nämä kuukaudet ovat olleet täynnä niin loistavia yllätyksiä, että ei ole oikein pysynyt kärryillä. Vastoinkäymisiäkin on ollut, mutta mikäs niitä voittaessa!

México on edelleen vahvasti läsnä. Ja toisaalta taas jo hemmetin kaukana ne ajat porottavassa auringossa tai trooppisen hiostavassa viidakossa. Ei sillä, etteivätkö nämä Suomen tämän kesän kelit ole yltäneet lähes samaan. Aion joka tapauksessa nyt sopivan ajan kuluttua verestää muistojani matkapäiväkirjani avulla. Tässä siis muutamia otteita matkastamme México Cityssä, San Cristobal de las Casasissa ja Palenquessa.

MEXICO CITY

Ensimmäiset päivämme vietimme México Cityyn tutustuen. Saavuimme kuuden aikaan illalla lentokentälle, jossa meitä oli vastassa the super dear Friend ja hänen meksikaaninsa. Tervetuliaismusiikki autossa oli suht hämmentävää, "Nyt poika saunoo, se kylpee, se laulaa ja huutaa kannusta samppanjaa..." Ilma iski päin naamaa trooppisena, tervehtivänä, sitä oltiin jo odotettukin. Jo melkein vuosi! Vielä samana iltana tutustuimme meksikolaiseen vapaapainiin, jonka katsomossa uskomattomista juonenkäänteistä ja hyvästä meiningistä huolimatta aloimme hieman pilkkiä. Matkalla areenalle tutustuimme myös ensimmäistä kertaa metroon. Lyhyitä tyyppejä ja me. Kuuma. Ikkunailmastointi.

Ensimmäisenä päivänä tutustuimme herkkuihin kuten tamales, maissista ja tällä kertaa juustosta tehtyyn tyypilliseen aamupalaan. Tästä tykkäsin erityisesti ja harmittaa, että sitä ei tullut syötyä enempää! Makea pinkki tamales oli ihan OK, mutta hemmetin oudon väristä. Syötiin myös tacoja ja burritoksia, mmm jamon jamon. Muita makunautintoja oli esimerksi paloma-juoma, joka koostui puolesta lasillisesta tequilaa ja greippimehusta. Siitä ei voi unohtaa suolareunaa, ah niin herkullinen tapa (ei tosin kaikkien mielestä). Quesadillat oli kestosuosikki, tosin joissakin paikoissa ne olivat jotenkin mauttomia, varmaankin juustolaadusta riippuen.

Kaupungissa varmaan viisi koululaisryhmää haastatteli meitä englannintehtäväänsä varten. Students: "Are you from America, can we interview you?"

Us: "No, we are from Finland."

Students: "Oooh yes, a state in the US!"

Us: "No! A country in Europe!"

Hyvin yleistä... Vaikka yllättävän vähän meitä jenkiteltiin reissun aikana. Saksalaisiksi luultiin muutamia kertoja.

Käytiin yhdessä taidemuseossa, jossa oli luurankoaiheisia pienoismalleja, värikkäitä eläimiä ja yleensäkin hyvin värikästä taidetta. Istuttiin iltaa Coyoacánin kuppilassa syöden ja juoden erilaisia muunnoksia oluesta ja mehusta. Lempparini on ojo rojo eli olut tomaattimehulla ja chilijauhereunuksella. Se oli todella hyvää! Vastaavan tekemistä täällä kotona suunnitellaan. Mescal-drinksut EIVÄT olleet kovin hyviä, phyi. Liian vahva maku. Pienen hiprakan jälkeen oli ihana saada kuumia churroja, mmm rasvaisia ihania munkkitankoja... Suklaa- ja kinuskikastikkeista ehdottomasti kinuski vei voiton, muita ei sitten maistettukaan, sillä joku raja sillä vatsalaukun koollakin on... Onneksi.

Mexico Cityn yliopistokaupunki oli valtava. Sinne pääsi metrolla ja voisi sanoa, että koko kampus oli niin laaja, että se täytti metropysäkkien välin kokonaan. Jos en aivan väärin muista, niin siellä opiskelee lähes puoli miljoonaa opiskelijaa. Siellä, kuten muuallakin, oli kadun varressa kojuja. Ostettiin Lupuksen siskon lapsille tuliaisiksi superhienot puma-paidat, yliopiston jalkapallojoukkueen pelipaidat. Muuten shoppailtiin todella vähän. Vaatteita tai muutakaan ei oikein huvittanut ostaa mukaan rinkkaan kannettavaksi. Eikä valikoimakaan älyttömän häikäisevä ollut. Ostin muutamia koruja, villapaidan, mekon, tuliaisia ja kortteja. Erittäin vähän siis. Ja hyvä niin! Edessä oleva Lontoon matka on varmasti otollinen pikku shoppinkeihin...

Vietettyämme cityssä yhden illan ja kolme päivää lähdimme maanantaina iltabussilla SUJUVASTI kohti San Cristobal de las Casasia. Meinasimme nimittäin ihan hemmetin ahdistavasti myöhästyä bussista, ah meksikolainen kiireettömyys tilanteessa, jossa bussi kuitenkin lähtee minuutilleen ajoissa... Jestas. Onneksi me kolme finskiä saimme ahdistua keskenämme suomeksi auton takapenkillä. Hymyillen.

SAN CRISTOBAL DE LAS CASAS

Rentouttavan 16 tunnin yöbussin saavuttua San Cristobaliin olimme vähän pöllähtäneitä ja nälkäisiä. Otettiin Lupuksen kanssa perinteistä meksikolaista aamupalaa, joka oli suoraan sanottuna yrjöttävää. Muistaakseni sen nimi oli enchiladas con salsa verde... Siis vihreässä salsassa lilluvia maissipaloja, yöööh... Onneksi aamupalalla tarjottiin aina myös leipää ja useimmiten myös hilloa. Otettiin posada, eli hostelli, vähän matkan päästä keskustasta. Se oli siisti ja muutenkin ok, mitä nyt seinillä roikkui nyljettyjä kissannahkoja tms. Alakerrassa oli siisti papukaija, joka matki mun naurua. Illalla kuljeskeltiin ja katseltiin retkimahdollisuuksia.

Seuraavan kerran olen kirjoittanut päiväkirjaa keskiviikkoiltana. Päivä koostui aamupalasta, retkestä kanjoniajelulle ja hotellilla makaamisesta... ruokamyrkytyksessä. Aamulla ennen retkeä söin hedelmiä ja jogurttia, jotka sitten potkivat kanjoniajelulla. Kanjonit olivat niin mahtavat, että kyllä niistäkin tuli nautittua. Matkalla takaisin San Cristobaliin annoin sitten ylen retkibussin ikkunasta... Vilkaisin kuljettajaa peilin kautta ja hän ei näyttänyt järin tyytyväiseltä! Niinpä perille päästessämme lähdimme vähin äänin, kun hän ei kerran tullut edes jututtamaan asiasta... Matkan nöyryyttävin tunne istua bussissa loppumatka muiden retkiläisten kanssa mahassa kiertäen edelleen. Huono olo meni onneksi ohi yhdessä päivässä ja seuraavana päivänä olo oli jo parempi, joskin ei ihan mahtavin.

Mmm hot cakes! Isoja pannukakkuja hunajalla ja jogurtilla... Eikä jogurtti edes ällöttänyt, todennäköisesti myrkytyksen aiheutti hedelmät (huonosti pestyt). Käytiin San Juan Chamulan pienessä kylässä, jonka kirkko on kuuluisa maagisuudestaan. No sitä uskonnollista maagisuutta saattoi hieman häiritä käynnissä oleva "renovation" eli kotoisasti remppa! Kynttilät olivat kauniita, mutta muuten kamat olivat sikin sokin ja varsinaisia rituaaleja ei nähty. Onneksi tällaisiin tilanteisiin auttoi aina Victoria, suosituimmista olutmerkeistä ehdottomasti paras. Miksi Suomeen ovat rantautuneet Sol ja Corona, kun tarjolla olisi Victoriaa? Nam. Chamulassa sai myös koruja superhalvalla, 5 pesoa kappale. Kestävyys riippui korusta, esimerkiksi Lupuksen herneistä tehty rannekoru luonnollisesti kärsi kastuessaan.

PALENQUE

Perjantaina otimme suunnan kohti Palenqueta. Mentiin

pikkubussilla kiemuraisia vuoristoteitä kohti Ocosingoa, josta jatkoimme toisella pikkubussilla Aqua Azuliin. Tässä vaiheessa mainittakoon, että fiksumpaa olisi ollut ottaa päiväretki Aqua Azuliin. Noin 36 asteen trooppinen lämpö ei välttämättä ole otollisin olosuhde rinkkojen kanssa kipuamiseen. Aqua Azul oli upea, ensimmäinen trooppinen, sademetsämäinen, niin erilainen paikka, mitä koskaan on tullut nähtyä. Sinivihreä vesi porskutti vesiputouksessa, jonka ympärillä kasvoi banaaneja. Reitin varrella oli runsaasti kuppiloita, joissa yhdessä lääkitsimme itseämme rinkkojen raahaamisen jälkeen jälleen uskollisella Victorialla. Niin ja tietysti herkullisilla pienillä empanadoilla, piirakoilla, joissa oli täytteenä lihaa, kanaa tai juustoa. Aqua Azuleilla opin tärkeän läksyn dollarin historiasta: se on alunperin ollut Meksikon merkki rahalle (1.maailmansodan aikaan peson merkki), jonka jenkit ovat varastaneet ja tehneet maailmalle tutuksi.

Illalla saavuimme Palenqueen ja löysimme heti tien El Panchániin, kaupungin reunalla sademetsässä olevaan retkeilijöiden kylään. Majoitus löytyi hintavertailun jälkeen Jungle Palacista, neljän hengen maja, josta on muistoja mm. jungle juomapelistä, liskoista, helvetin kovaäänisistä apinoista ja hyttysten puremista. Viidakon äänet yöllä olivat ilman kovaäänisiä apinoitakin sanoin kuvaamattomia. Niihin tottui nopeasti, mutta nyt niitä välillä jo kaipaa. Suomalaisten sirkkojen siritys tuo mieleen kovaääniset sirkat ja jatkuvan sirityksen, joka ei koskaan tauonnut! Suhinaa, rahinaa, lehtien ääniä, tukaani, erilaisia liskoja, sammakoita... Ja sillalla ruokittavia kaloja. Ne tykkäsivät sekä syljestä että makeista kakuista.

Kylästä oli ehkä noin 5 kilometrin matka Palenquen tunnetuimmille mayaraunioille. Päätimme siis luonnollisesti kävellä tämän naurettavan lyhyen matkan! Emmehän toki älynneet, että rauniot sijaitsevat suht korkealle kiemurtelevan tien päässä. Haha! Kaikki kävely ja kiipeäminen oli ehdottomasti aina sen arvoista kun pääsi perille. Rauniot olivat aika laajat ja osittain todella siistiksi putsatut. Kiertäminen tapahtui siistien kävelyreittien avulla, paikalta oli harvennettu puustoa ja tehty nurmialueita. Siellä oli myös kaupustelijoita, joita toisilla raunioilla oli vähemmän. Mikään ei silti heikentänyt raunioiden mahtavuutta. Olimme perillä ihan aamusta ja auringonnousussa paikka oli upea. Rakennelmia, rappuja, polkuja, siltoja, pieniä sekä suuria aukioita.

Samana lauantai-iltana päätimme vielä kokeilla meksikolaista juomakulttuuria. Meksikolainen ystävämme kertoi, että tapana on ostaa kylmälaukku, olutta ja jäätä sekä sitten tietysti nauttia kylmää olutta! Pienet neljän hengen illanistujaisemme antoivat supermarketille 500 pesoa, ihan uskomaton määrä rahaa ja toisaalta niin hemmetin vähän. Tarpeellisten välineiden lisäksi matkaan tarttui suolaista ja makeaa syötävää. Tavaraa ei siis ollut ihan vähän, joten otimme taksin El Panchaniin. Ilta oli ihan loistava ja kylmälaukku mitä mainioin keksintö! Viidakkojuomapeli oli mahtava. Retkikylän yhdessä suosituimmassa ravintolassa oli livemusiikkia keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin, joten menimme sinne. Näimme myös tulishown (toisinaan upea, toisinaan pelottava).

Otettuamme sunnuntain letkeästi lähdimme maanantaina entistä syvemmälle viidakkoon... Kyseessä oli retki ensin kahdille raunioille ja viidakkokävelylle, johon liittyi myös yöpyminen viidakossa. Matkasimme ensin pikkubussilla 173 kilometriä Yaxchilaniin, matkalla kävimme myös retken hintaan kuuluvalla aamupalalla. Yaxchilanin raunioille piti ensinnäkin mennä jokea pitkin noin 25 kilometriä. Siinä oli jotain ainutlaatuista. Varsinkin kun veneestä meni perämoottori rikki ja rantauduimme Guatemalan rajalle! OOOOh!! Yaxchilanin sademetsän keskellä olevat rauniot olivat upeat. Siellä oli loputtomia portaita ja viidakkopolkuja keskellä sademetsää, aluetta oli raivattu huomattavasti vähemmän kuin Palenquen raunioilla. Tunnelma oli mahtava. Sieltä ajoimme jonkun matkaa takaisin Palenqueen päin, Bonampakiin, joka on aika uusi löytö vuodelta 1946. Se oli aika pieni raunioalue, joka koostui yhdestä grand plazasta. Rauniossa oli uskomattoman hyvin säilyneitä freskoja, joissa oli todella upeat värit.

Yöpaikkamme oli aika lähellä Bonampakin raunioita 400 hengen Lacanjá Chansayabissa. Se oli lacadonmayojen kylä ja yöpaikkaamme pitivätki mayojen jälkeläiset. Jälleen saimme hintaan kuuluvat iltapalan ja aamiaisen. Yksi asia oli hoidettu hieman huonosti tässä majapaikassa... Olimme siirtäneet kelloja, sillä kylä sijaisti toisella aikavyöhykkeellä. No isäntämme olivatkin turisteja helpottaakseen päättäneet pitää kellot Palenquen ajassa! Olimme siis aina myöhässä ruoalta ja melkein myöhästyimme jungle walkilta. Sen verran vielä ruoasta isäntiemme luona, että en varmaan koskaan ole saanut yhtä tuoretta kanankoipea. Pihassa vilisi kanoja, joten ei ollut vaikea arvata mistä kanankoipemme olivat peräisin.

Viidakkokävely oli mahtava kokemus. Mayaintiaani johdatti meidät 4 tuntiselle retkelle viidakkoon. Tutustuimme puustoon, kasvillisuuteen ja pieniin vesistöihin siellä täällä. Upeinta oli ehdottomasti retken loppu. Päädyimme vesiputouksille, jossa saimme uida pienen ryhmämme kanssa. Se oli todella upeata, sillä tunnelma oli uniikki ja intiimi, aivan eri tavalla kuin Aqua Azulin putouksilla, jossa vedessä lillui kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Nyt meitä oli yhdeksän. Putouksen laguunissa oli pieniä kaloja, jotka imivät varpaitani.

Palasimme Palenquen viidakkokylään ja otimme rennosti. Kirjoittelimme fiiliksiämme matkapäiväkirjoihin, söimme ja imimme viidakkoa itseemme vielä viimeiset hetket. Postitimme kaupungissa kortit ja maistelimme suosikkiruokiamme. Ostimme tuliaisia sekä buukkasimme bussit torstaiksi. Tilavat, ilmastoidut ja siistit luksusbussit... Odotimme bussia asemalla ja yhtäkkiä meidät hakikin taksi, joka vei meidät sivukujalle bussiin, joka ei varsinaisesti ollut luksusbussi. Vanha rotisko, joka oli yltä päältä ruosteessa, pehmusteet kadonneet, natinaa ja vikinää. Se vei meidät Villahermosaan, jossa pääsimme todelliseen luksusbussiin ilmastoinnista nauttimaan. Matka kesti yhteensä 13 tuntia.

LEAVING MEXICO CITY

Saavuimme takaisin kaupunkiin. Lähdimme viimeiselle ostoskierrokselle, söimme ja joimme piña coladaa. Vierailimme vielä Frida Kahlon kotimuseossa, se talo oli uskomaton. Siinä oli ihania persoonallisia piirteitä, joita omaankin taloonsa kaipaisi. Pieniä sopukoita, ikkunoita sisäseinissä, korkeat katot, taidetta... Hurmaava sininen talo. Siitä pääsi kätevästi vielä Coyoacaniin viimeisille churroille ja ostoksille. Osasimme jopa käyttää peseroa, pientä bussia. Lopulta otimme taksin lentokentälle, jossa saimme jonottaa rentouttavasti melkein kaksi tuntia... Onneksi olimme ajoissa. Viimeiset hetket tuntuivat kuin luovutetuilta, piti irrottaa itsensä henkisesti Meksikosta, kuumuudesta, ihmisistä, vapaudesta. Olo oli uupunut, kaiken antanut, mutta lisää janoava. Kotikin kuitenkin jo kutsui. Kissat, ystävät, pian koittava valmistuminen. Vieläkin kuitenkin koen sen, mitä eräs minulle matkan jälkeen sanoikin: siinä riittää pureskeltavaa vielä pitkäksi aikaa.

Loppuhuipennukset

Olen ollut hyvinhyvin kiireinen, opinnäytetyö ja samalla koulu alkaa olla lopussa! Myös työharjoittelu loppui pari viikkoa sitten. Nyt elän vauhdissa, joka on kuitenkin rentouttava. Ihan kohta, muutaman viikon päästä tämä on ohi ja voin istua alas. Kaikkea uutta on ehtinyt taas tapahtua, asioita, joista ei ole uskaltanut uneksiakaan. Kevät tekee loppuaan siirtyessään pian kesään! Kalenteri on mennyt muutaman kerran uusiksi. Tähän valmiiksi kiireiseen kevääseen tuli yllärilisä, kun opintovapaa toukokuu meni ohi suun, sain jatkaa töissä kolme päivää viikossa. Meksikonmatkan jälkeen jatkan täysipäiväisenä elokuun loppuun asti.

Pikku ylläri liittyy myös asuntoasioihin... Meinasin kirjoittaa, että muutaman viikon päästä on muutto, mutta muutto on siis ensi viikolla! Ei tässä kiireessä pysy mukana. Muutetaan siis aivan älyttömän ihanaan asuntoon keskustassa, nykyiseltä kämpältä ihan muutaman korttelin päässä. Asunto on rakkaan Lupukseni vanhempien, joka ei käynyt aiemmin keväällä kaupaksi. Nyt me pääsemme asuttamaan sitä! Kissat pääsevät vilistämään ~90 neliön kämppään. Toivottavasti verhot ja tapetit saavat jäädä rauhaan. Muutto tuli aika yhtäkkiä, tiedossa oli, että joka tapauksessa pian muutetaan yhteen - onhan hääpäiväkin jo päätetty! Niin siis hääpäiväkin on täältä jäänyt päivittämättä :D. Se on 30.6.2012.

Nyt pitäisi haalia pikaisesti laatikoita ja käydä läpi vähän tavaraa. Asenteella poisheitettävät, kirppiskamat ja säästettävät. Pelottaa ajatellakin, mitä sitä on tullut hamstrattua taas viimeisen puolentoista vuoden aikana. Oma lukunsa on koulumateriaali, monisteet, kirjat ja muu tarpeellinen... JÄTE.

JA se opinnäytetyö odottaa palauttamistaan. Raportti on muuten valmis, mutta se kaipaa tekstin viilausta ja selkeyttämistä. Ihanaa käydä läpi koko roska sivu sivulta. Hyvää kertausta kypsyyskoetta varten! Koulutöiden suhteen pitää vielä laatia työharjoitteluraportti ja palaute, mutta sitten on koko homma hanskassa ja arviointeja odottelemaan! Oman jännitysmomenttinsa tähän lisää se, että valmistumista tulee hakea intranetissä. Ajankohta sijoittuu kivasti siihen, että olen Meksikossa. Mitenköhän tämä mahtaa järkkääntyä? Jotenkin sen on pakko, sillä valmistujaisjuhlatkin ovat jo vireillä.

Kiirettä pukkaa, toivottavasti ehdin vähän päivittää ennen seuraavia etappeja: muuttoa, matkaa ja valmistumista!

Ylämäestä alamäkeen

Lasken alaspäin viimeisiä kolmea viikkoani töissä. Tämä on toiseksi viimeinen perjantai töissä. Samaa aikaan olen kiihtyneessä opinnäytetyötahdissa ja kaikki merkit viittaavat siihen, että voin jopa onnistua! Tuskaisimmat viime viikkojen tuntemukset ovat menneet ohi ainakin toistaiseksi ja tiedossa on taas pari päivää (eli viikonloppu), joina saa keskittyä oppariin. Tämä tunne onnistumisesta on todella huojentava, kuin olisi hypännyt takaisin siihen höyryjunaan, jonka viimeisen vaunun kaiteessa vielä äsken vauhdissa roikkui. Nyt voi hetken taas istahtaa junan penkille kunnes taas hiljalleen kohti seuraavaa deadlineä lipuu sinne viimeisimpien vaunujen nurkille... Onpa optimistinen asenne.

Meksikonmatkan lähestyessä suunnittelen taas jo seuraavia matkoja... Lontoo elokuussa, ehkä Pietari talvilomalla 2012, reilireissu ja Portugali kesällä 2012... Ja nyt! Romania ja Azerbaidzan! Ehdottomasti ainakin Romaniaan, mutta myös Azerbaidzan ja Armenia puhuttelevat kovasti nyt... Kyllähän tässä on aikaa miettiä, josko nyt ensin pääsis sinne Meksikoon moikkaamaan murua!

Työt ovat edelleen arvoitus. Viimeisimmän paljastuksen jälkeen olen kuullut uusia juoruja... En nimittäin ole sille kahden kuukauden kesäpestille saanut mitään varmistusta ja huhujen mukaan se johtuisi siitä, että mut halutaankin pitää nykyisellä osastolla! Vaan miten käy - saankohan töitä ollenkaan? STAY TUNED! :D

Tänään ohjaudun opparin ihanaan maailmaan campuksella järjestettävän leirin merkeissä. Otan kannettavan kainaloon ja viittaan Kotlerin iättömiin markkinoinnin viisauksiin. Juon liikaa kahvia. Syön pullaa. Saan silmät kipeäksi. Toivottavasti myös jotakin aikaseksi! Myös lauantaina koululla on avoimet ovet ja uppoudun taas opparin syvyyksiin. Eikös olekin ratkiriemukas tapa viettää viikonloppua? Aikeissa on toki myös spinningiä lauantai ja sunnuntai aamuina sekä juoksua heti kun aurinko paistaa! Sunnuntaina on sukka-apinan askartelupäivä, pakkomielle jonka sain nähdessäni sanan sukka-apina. No onneksi mulla on niin ihania ystäviä, että ne yhtyvät mukaan mun pakkomielteisiin!

Kuva on ainakin googlen mukaan Transylvaniasta. Sinne sinne sinne!!