Kesä on pysäyttänyt arjen, nyt leijaillaan tapahtumien jatkumossa. Olen viimeksi päivittänyt toukokuussa ja sen jälkeen ei aikaa ole ollut sanoille vaan vain teoille. Nämä kuukaudet ovat olleet täynnä niin loistavia yllätyksiä, että ei ole oikein pysynyt kärryillä. Vastoinkäymisiäkin on ollut, mutta mikäs niitä voittaessa!
México on edelleen vahvasti läsnä. Ja toisaalta taas jo hemmetin kaukana ne ajat porottavassa auringossa tai trooppisen hiostavassa viidakossa. Ei sillä, etteivätkö nämä Suomen tämän kesän kelit ole yltäneet lähes samaan. Aion joka tapauksessa nyt sopivan ajan kuluttua verestää muistojani matkapäiväkirjani avulla. Tässä siis muutamia otteita matkastamme México Cityssä, San Cristobal de las Casasissa ja Palenquessa.
MEXICO CITY
Ensimmäiset päivämme vietimme México Cityyn tutustuen. Saavuimme kuuden aikaan illalla lentokentälle, jossa meitä oli vastassa the super dear Friend ja hänen meksikaaninsa. Tervetuliaismusiikki autossa oli suht hämmentävää, "Nyt poika saunoo, se kylpee, se laulaa ja huutaa kannusta samppanjaa..." Ilma iski päin naamaa trooppisena, tervehtivänä, sitä oltiin jo odotettukin. Jo melkein vuosi! Vielä samana iltana tutustuimme meksikolaiseen vapaapainiin, jonka katsomossa uskomattomista juonenkäänteistä ja hyvästä meiningistä huolimatta aloimme hieman pilkkiä. Matkalla areenalle tutustuimme myös ensimmäistä kertaa metroon. Lyhyitä tyyppejä ja me. Kuuma. Ikkunailmastointi.
Ensimmäisenä päivänä tutustuimme herkkuihin kuten tamales, maissista ja tällä kertaa juustosta tehtyyn tyypilliseen aamupalaan. Tästä tykkäsin erityisesti ja harmittaa, että sitä ei tullut syötyä enempää! Makea pinkki tamales oli ihan OK, mutta hemmetin oudon väristä. Syötiin myös tacoja ja burritoksia, mmm jamon jamon. Muita makunautintoja oli esimerksi paloma-juoma, joka koostui puolesta lasillisesta tequilaa ja greippimehusta. Siitä ei voi unohtaa suolareunaa, ah niin herkullinen tapa (ei tosin kaikkien mielestä). Quesadillat oli kestosuosikki, tosin joissakin paikoissa ne olivat jotenkin mauttomia, varmaankin juustolaadusta riippuen.
Kaupungissa varmaan viisi koululaisryhmää haastatteli meitä englannintehtäväänsä varten. Students: "Are you from America, can we interview you?"
Us: "No, we are from Finland."
Students: "Oooh yes, a state in the US!"
Us: "No! A country in Europe!"
Hyvin yleistä... Vaikka yllättävän vähän meitä jenkiteltiin reissun aikana. Saksalaisiksi luultiin muutamia kertoja.
Käytiin yhdessä taidemuseossa, jossa oli luurankoaiheisia pienoismalleja, värikkäitä eläimiä ja yleensäkin hyvin värikästä taidetta. Istuttiin iltaa Coyoacánin kuppilassa syöden ja juoden erilaisia muunnoksia oluesta ja mehusta. Lempparini on ojo rojo eli olut tomaattimehulla ja chilijauhereunuksella. Se oli todella hyvää! Vastaavan tekemistä täällä kotona suunnitellaan. Mescal-drinksut EIVÄT olleet kovin hyviä, phyi. Liian vahva maku. Pienen hiprakan jälkeen oli ihana saada kuumia churroja, mmm rasvaisia ihania munkkitankoja... Suklaa- ja kinuskikastikkeista ehdottomasti kinuski vei voiton, muita ei sitten maistettukaan, sillä joku raja sillä vatsalaukun koollakin on... Onneksi.
Mexico Cityn yliopistokaupunki oli valtava. Sinne pääsi metrolla ja voisi sanoa, että koko kampus oli niin laaja, että se täytti metropysäkkien välin kokonaan. Jos en aivan väärin muista, niin siellä opiskelee lähes puoli miljoonaa opiskelijaa. Siellä, kuten muuallakin, oli kadun varressa kojuja. Ostettiin Lupuksen siskon lapsille tuliaisiksi superhienot puma-paidat, yliopiston jalkapallojoukkueen pelipaidat. Muuten shoppailtiin todella vähän. Vaatteita tai muutakaan ei oikein huvittanut ostaa mukaan rinkkaan kannettavaksi. Eikä valikoimakaan älyttömän häikäisevä ollut. Ostin muutamia koruja, villapaidan, mekon, tuliaisia ja kortteja. Erittäin vähän siis. Ja hyvä niin! Edessä oleva Lontoon matka on varmasti otollinen pikku shoppinkeihin...
Vietettyämme cityssä yhden illan ja kolme päivää lähdimme maanantaina iltabussilla SUJUVASTI kohti San Cristobal de las Casasia. Meinasimme nimittäin ihan hemmetin ahdistavasti myöhästyä bussista, ah meksikolainen kiireettömyys tilanteessa, jossa bussi kuitenkin lähtee minuutilleen ajoissa... Jestas. Onneksi me kolme finskiä saimme ahdistua keskenämme suomeksi auton takapenkillä. Hymyillen.
SAN CRISTOBAL DE LAS CASAS
Rentouttavan 16 tunnin yöbussin saavuttua San Cristobaliin olimme vähän pöllähtäneitä ja nälkäisiä. Otettiin Lupuksen kanssa perinteistä meksikolaista aamupalaa, joka oli suoraan sanottuna yrjöttävää. Muistaakseni sen nimi oli enchiladas con salsa verde... Siis vihreässä salsassa lilluvia maissipaloja, yöööh... Onneksi aamupalalla tarjottiin aina myös leipää ja useimmiten myös hilloa. Otettiin posada, eli hostelli, vähän matkan päästä keskustasta. Se oli siisti ja muutenkin ok, mitä nyt seinillä roikkui nyljettyjä kissannahkoja tms. Alakerrassa oli siisti papukaija, joka matki mun naurua. Illalla kuljeskeltiin ja katseltiin retkimahdollisuuksia.
Seuraavan kerran olen kirjoittanut päiväkirjaa keskiviikkoiltana. Päivä koostui aamupalasta, retkestä kanjoniajelulle ja hotellilla makaamisesta... ruokamyrkytyksessä. Aamulla ennen retkeä söin hedelmiä ja jogurttia, jotka sitten potkivat kanjoniajelulla. Kanjonit olivat niin mahtavat, että kyllä niistäkin tuli nautittua. Matkalla takaisin San Cristobaliin annoin sitten ylen retkibussin ikkunasta... Vilkaisin kuljettajaa peilin kautta ja hän ei näyttänyt järin tyytyväiseltä! Niinpä perille päästessämme lähdimme vähin äänin, kun hän ei kerran tullut edes jututtamaan asiasta... Matkan nöyryyttävin tunne istua bussissa loppumatka muiden retkiläisten kanssa mahassa kiertäen edelleen. Huono olo meni onneksi ohi yhdessä päivässä ja seuraavana päivänä olo oli jo parempi, joskin ei ihan mahtavin.
Mmm hot cakes! Isoja pannukakkuja hunajalla ja jogurtilla... Eikä jogurtti edes ällöttänyt, todennäköisesti myrkytyksen aiheutti hedelmät (huonosti pestyt). Käytiin San Juan Chamulan pienessä kylässä, jonka kirkko on kuuluisa maagisuudestaan. No sitä uskonnollista maagisuutta saattoi hieman häiritä käynnissä oleva "renovation" eli kotoisasti remppa! Kynttilät olivat kauniita, mutta muuten kamat olivat sikin sokin ja varsinaisia rituaaleja ei nähty. Onneksi tällaisiin tilanteisiin auttoi aina Victoria, suosituimmista olutmerkeistä ehdottomasti paras. Miksi Suomeen ovat rantautuneet Sol ja Corona, kun tarjolla olisi Victoriaa? Nam. Chamulassa sai myös koruja superhalvalla, 5 pesoa kappale. Kestävyys riippui korusta, esimerkiksi Lupuksen herneistä tehty rannekoru luonnollisesti kärsi kastuessaan.
PALENQUE
Perjantaina otimme suunnan kohti Palenqueta. Mentiin
pikkubussilla kiemuraisia vuoristoteitä kohti Ocosingoa, josta jatkoimme toisella pikkubussilla Aqua Azuliin. Tässä vaiheessa mainittakoon, että fiksumpaa olisi ollut ottaa päiväretki Aqua Azuliin. Noin 36 asteen trooppinen lämpö ei välttämättä ole otollisin olosuhde rinkkojen kanssa kipuamiseen. Aqua Azul oli upea, ensimmäinen trooppinen, sademetsämäinen, niin erilainen paikka, mitä koskaan on tullut nähtyä. Sinivihreä vesi porskutti vesiputouksessa, jonka ympärillä kasvoi banaaneja. Reitin varrella oli runsaasti kuppiloita, joissa yhdessä lääkitsimme itseämme rinkkojen raahaamisen jälkeen jälleen uskollisella Victorialla. Niin ja tietysti herkullisilla pienillä empanadoilla, piirakoilla, joissa oli täytteenä lihaa, kanaa tai juustoa. Aqua Azuleilla opin tärkeän läksyn dollarin historiasta: se on alunperin ollut Meksikon merkki rahalle (1.maailmansodan aikaan peson merkki), jonka jenkit ovat varastaneet ja tehneet maailmalle tutuksi.
Illalla saavuimme Palenqueen ja löysimme heti tien El Panchániin, kaupungin reunalla sademetsässä olevaan retkeilijöiden kylään. Majoitus löytyi hintavertailun jälkeen Jungle Palacista, neljän hengen maja, josta on muistoja mm. jungle juomapelistä, liskoista, helvetin kovaäänisistä apinoista ja hyttysten puremista. Viidakon äänet yöllä olivat ilman kovaäänisiä apinoitakin sanoin kuvaamattomia. Niihin tottui nopeasti, mutta nyt niitä välillä jo kaipaa. Suomalaisten sirkkojen siritys tuo mieleen kovaääniset sirkat ja jatkuvan sirityksen, joka ei koskaan tauonnut! Suhinaa, rahinaa, lehtien ääniä, tukaani, erilaisia liskoja, sammakoita... Ja sillalla ruokittavia kaloja. Ne tykkäsivät sekä syljestä että makeista kakuista.
Kylästä oli ehkä noin 5 kilometrin matka Palenquen tunnetuimmille mayaraunioille. Päätimme siis luonnollisesti kävellä tämän naurettavan lyhyen matkan! Emmehän toki älynneet, että rauniot sijaitsevat suht korkealle kiemurtelevan tien päässä. Haha! Kaikki kävely ja kiipeäminen oli ehdottomasti aina sen arvoista kun pääsi perille. Rauniot olivat aika laajat ja osittain todella siistiksi putsatut. Kiertäminen tapahtui siistien kävelyreittien avulla, paikalta oli harvennettu puustoa ja tehty nurmialueita. Siellä oli myös kaupustelijoita, joita toisilla raunioilla oli vähemmän. Mikään ei silti heikentänyt raunioiden mahtavuutta. Olimme perillä ihan aamusta ja auringonnousussa paikka oli upea. Rakennelmia, rappuja, polkuja, siltoja, pieniä sekä suuria aukioita.
Samana lauantai-iltana päätimme vielä kokeilla meksikolaista juomakulttuuria. Meksikolainen ystävämme kertoi, että tapana on ostaa kylmälaukku, olutta ja jäätä sekä sitten tietysti nauttia kylmää olutta! Pienet neljän hengen illanistujaisemme antoivat supermarketille 500 pesoa, ihan uskomaton määrä rahaa ja toisaalta niin hemmetin vähän. Tarpeellisten välineiden lisäksi matkaan tarttui suolaista ja makeaa syötävää. Tavaraa ei siis ollut ihan vähän, joten otimme taksin El Panchaniin. Ilta oli ihan loistava ja kylmälaukku mitä mainioin keksintö! Viidakkojuomapeli oli mahtava. Retkikylän yhdessä suosituimmassa ravintolassa oli livemusiikkia keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin, joten menimme sinne. Näimme myös tulishown (toisinaan upea, toisinaan pelottava).
Otettuamme sunnuntain letkeästi lähdimme maanantaina entistä syvemmälle viidakkoon... Kyseessä oli retki ensin kahdille raunioille ja viidakkokävelylle, johon liittyi myös yöpyminen viidakossa. Matkasimme ensin pikkubussilla 173 kilometriä Yaxchilaniin, matkalla kävimme myös retken hintaan kuuluvalla aamupalalla. Yaxchilanin raunioille piti ensinnäkin mennä jokea pitkin noin 25 kilometriä. Siinä oli jotain ainutlaatuista. Varsinkin kun veneestä meni perämoottori rikki ja rantauduimme Guatemalan rajalle! OOOOh!! Yaxchilanin sademetsän keskellä olevat rauniot olivat upeat. Siellä oli loputtomia portaita ja viidakkopolkuja keskellä sademetsää, aluetta oli raivattu huomattavasti vähemmän kuin Palenquen raunioilla. Tunnelma oli mahtava. Sieltä ajoimme jonkun matkaa takaisin Palenqueen päin, Bonampakiin, joka on aika uusi löytö vuodelta 1946. Se oli aika pieni raunioalue, joka koostui yhdestä grand plazasta. Rauniossa oli uskomattoman hyvin säilyneitä freskoja, joissa oli todella upeat värit.
Yöpaikkamme oli aika lähellä Bonampakin raunioita 400 hengen Lacanjá Chansayabissa. Se oli lacadonmayojen kylä ja yöpaikkaamme pitivätki mayojen jälkeläiset. Jälleen saimme hintaan kuuluvat iltapalan ja aamiaisen. Yksi asia oli hoidettu hieman huonosti tässä majapaikassa... Olimme siirtäneet kelloja, sillä kylä sijaisti toisella aikavyöhykkeellä. No isäntämme olivatkin turisteja helpottaakseen päättäneet pitää kellot Palenquen ajassa! Olimme siis aina myöhässä ruoalta ja melkein myöhästyimme jungle walkilta. Sen verran vielä ruoasta isäntiemme luona, että en varmaan koskaan ole saanut yhtä tuoretta kanankoipea. Pihassa vilisi kanoja, joten ei ollut vaikea arvata mistä kanankoipemme olivat peräisin.
Viidakkokävely oli mahtava kokemus. Mayaintiaani johdatti meidät 4 tuntiselle retkelle viidakkoon. Tutustuimme puustoon, kasvillisuuteen ja pieniin vesistöihin siellä täällä. Upeinta oli ehdottomasti retken loppu. Päädyimme vesiputouksille, jossa saimme uida pienen ryhmämme kanssa. Se oli todella upeata, sillä tunnelma oli uniikki ja intiimi, aivan eri tavalla kuin Aqua Azulin putouksilla, jossa vedessä lillui kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Nyt meitä oli yhdeksän. Putouksen laguunissa oli pieniä kaloja, jotka imivät varpaitani.
Palasimme Palenquen viidakkokylään ja otimme rennosti. Kirjoittelimme fiiliksiämme matkapäiväkirjoihin, söimme ja imimme viidakkoa itseemme vielä viimeiset hetket. Postitimme kaupungissa kortit ja maistelimme suosikkiruokiamme. Ostimme tuliaisia sekä buukkasimme bussit torstaiksi. Tilavat, ilmastoidut ja siistit luksusbussit... Odotimme bussia asemalla ja yhtäkkiä meidät hakikin taksi, joka vei meidät sivukujalle bussiin, joka ei varsinaisesti ollut luksusbussi. Vanha rotisko, joka oli yltä päältä ruosteessa, pehmusteet kadonneet, natinaa ja vikinää. Se vei meidät Villahermosaan, jossa pääsimme todelliseen luksusbussiin ilmastoinnista nauttimaan. Matka kesti yhteensä 13 tuntia.
LEAVING MEXICO CITY
Saavuimme takaisin kaupunkiin. Lähdimme viimeiselle ostoskierrokselle, söimme ja joimme piña coladaa. Vierailimme vielä Frida Kahlon kotimuseossa, se talo oli uskomaton. Siinä oli ihania persoonallisia piirteitä, joita omaankin taloonsa kaipaisi. Pieniä sopukoita, ikkunoita sisäseinissä, korkeat katot, taidetta... Hurmaava sininen talo. Siitä pääsi kätevästi vielä Coyoacaniin viimeisille churroille ja ostoksille. Osasimme jopa käyttää peseroa, pientä bussia. Lopulta otimme taksin lentokentälle, jossa saimme jonottaa rentouttavasti melkein kaksi tuntia... Onneksi olimme ajoissa. Viimeiset hetket tuntuivat kuin luovutetuilta, piti irrottaa itsensä henkisesti Meksikosta, kuumuudesta, ihmisistä, vapaudesta. Olo oli uupunut, kaiken antanut, mutta lisää janoava. Kotikin kuitenkin jo kutsui. Kissat, ystävät, pian koittava valmistuminen. Vieläkin kuitenkin koen sen, mitä eräs minulle matkan jälkeen sanoikin: siinä riittää pureskeltavaa vielä pitkäksi aikaa.
