Paluu Meksikoaiheisiin päivityksiin

Varasimme ja maksoimme perjantaina uuden matkan Meksikoon joulukuussa peruuntuneen tilalle. Nyt kaikki onni ja odotus on taas edessä! Vähän optimismia kaivattaisiin peliin, sillä takaraivossa kuikuilee piiloajatus siitä, jos kaikki menee piloille tälläkin kertaa... Toisaalta on ihan uskomaton olotila! Täysin varma, odottava, innostunut! Mylläävä matkakuume sai energiaa, mutta toisaalta rauhottui kun tiedossa on matka vain kahden kuukauden päässä. Sen sijaan opinnäytetyöminä sai hurjan paniikkikohtauksen tajutessaan, että on TASAN kaksi kuukautta aikaa saada opinnäytetyö valmiiksi, hyväksytyksi ja kypsyyskoe skriivattua! Ei paha, eipä ei... Kaksi kuukautta... Käytännössä yksi. Heippa hei sosiaalinen elämä ja leppoisat illat!

Olen myös kallistanut itseäni yrittäjyyden lupsakalle tielle. Ensin meinasin kirjoittaa, että karulle, mutta sitä saa mitä tilaa ja tilaan mieluummin lupsakkaa. Saattaa olla mahdollisuus saada töitä laskutuksen kautta, kuulun isäni ammoisina aikoina perustamaan osuuskuntaan, jonka kautta en toistaiseksi ole laskuttanut mitään. Istunut vuosikokouksessa lukemassa tilinpäätöstä ja toimintakertomusta. Tilintarkastajalla on hassu tapa hyväksyä kirjanpito, kieli siinä kirjelmässä on kuin poliittista mutkailua, mutta taloudellisin kääntein. Jep.

Jokohan mainitsin joskus, että ilmottauduin naisten kymppiin? No ilmottauduin joskus helmikuussa. Siihenkin on enää alle kaksi kuukautta. Kunto on ihan jees, mutta kestävyys pitkissä matkoissa tai kovassa juoksuvauhdissa ihan hakusessa. Kymppikilsaa en ole vetänyt vielä tänä keväänä ollenkaan, vain lyhyitä 3-6 km lenkkejä tai 3 kilometrin nopeusjuoksua. Lupuksen kanssa lenkillä juoksuvauhti on 9 km / h ja sitä tahtia jaksan sen kolme kilsaa hädin tuskin! Voi kun ei ole aiemmin tajunnut kiristää tahtia... Nyt ei tosin yksinkään lenkkeillessä osaa mennä tuota 9 km / h hiljempaakaan, vaikka ennen menin aina leppoisaa 7 km / h, joka todennäköisesti olisi siinä kymmenen kilsan lenkissä parempi tahti. Kyllä sitä vielä alle kahdessa kuukaudessa ehkä saa itsestään kympin irti.. heh heh! Sain juuri sähköpostin: kesätöitä näiden näkymien mukaan kahdeksi kuukaudeksi, se olis sitten kesäkuun 13 - elokuun 12! Tilanne on tosin täällä niin herkkä, että haetaan vielä varmistusta pestille. Voi näitä jännittäviä aikoja.

Twist it!

Elämä, tuo palasista rakentuva kehyksemme tähän maalliseen tallusteluumme, sisältää what if -elementtejä, wtf-käänteitä, oh shit -pyrähdyksiä ja YEAH twist it -yllätyksiä.

Kukapa ei tykkäis yllätyksistä? Olen tainnut aiemminkin pohtia omaa jäykkää suhtautumistani muutokseen ja sitä kautta yllätyksiin. Silloin totesin, että sen voi lisätä kehitä itseäsi -listan perukoille. Jospa se kuitenkin kutkuttais tuossa alitajunnan ja tajunnan laidalla, keikkuisi sieltä tajunnan ja havainnoinnin maailman puolelle reagointiin vaikuttaen. Keikutikeikuti.

Olen urautunut, eikä edes kevään aurinko sulata näitä pakkautuneen lumen ja jään muodostamia uria. Aika kyllä rikkoo - aikanaan. Rahaa ei virtoina kohise kohti tiliä, työpaikkaa ei mystisesti ilmesty nokan eteen ja polvi protestoi naisten kymppiin treenausta. Se kuus liikuntapäivää viikossa oli sittenkin liikaa, 6 x spinning ja 2 x juoksu. Junnaan myös asuntoasiassa, palo yhteiseen kotiin olis kova, mutta vielä täytyy odotella, sillä yksi niistä elämän kääntyvistä palasista on osoittanut option. Sellaisen asumamahdollisuuden, josta ei voi kieltäytyä! Toteutuminen riippuvainen kuitenkin jonkun muun elämän palasista. Opinnäytetyö kulkee myös iloisesti omissa urissaan, viikot ovat olleet hylkiväisiä ja oonkin mieluummin leiponut, siivonnut ja ottanut jopa nokoset (eilen äärimmäisen murtumisen hetkellä)! Viikonloppuina paine on laskenut, mutta seuraavaan semmaan on vielä aikaa, enkä siksi saa aikaiseksi tehokuuria. Nääsch, kuten työharjoitteluni ohjaaja lohduttavasti sanoo, jokainen lause vie kohti valmiimpaa työtä. Turha siis tuntea huonoa omaatuntoa näistä laiskemmista viikoista.

Sen lisäksi, että oon kulkenut tätä arkea (kuinka KUIVA sana) työharjoittelun, opinnäytetyön ja liikunnan välillä, olen myös ihaillut taidetta ystävän kanssa Kiasmassa ja Lupuksen kanssa Ateneumissa. Laskenut pulkkaa, käynyt muutamalla keikalla, ollut hierottavana ja saanut jälleen mitä mukavampia kihlajaislahjoja, yrittänyt nähdä ystäviä ja nukkunut niin pirun huonosti. Saatiin uudet petivaatteet ja pussilakanat lahjaksi, joten syy ei ole niissä! Kevät alkaa olla siinä vaiheessa, että stressaan tulevasta ja mähän olen aina ollut todella hyvä käsittelemään stressiä... noooot... Soritsu vaan risut ja männynkävyt, ei siihen muu auta kuin aurinkoinen juoksulenkki! Siinä ainakin toivottavasti vois joku käpy lentää! Lentäviä käpyjä lenkkipolulle vaaditaan!

Se väsymys tulee esiin myös harhailevina ajatuksina ja kyvyttömyytenä tuottaa järkevää tekstiä. Onnea sille, joka lukee opparin seuraavan version, jossa kerrotaan käpyjen lentämisestä kylmäkalusteiden ekologisessa ympäristössä!

To build an inner Zen Garden

Salmiakin ja lakritsin tuoksu kävellessä töihin ei aina tarkoita sitä, että päivästä tulee mainio. Toisaalta se saattaa pelastaa huonosti alkaneen aamun. Makeistehtaan naapurissa työskentely on kuitenkin eittämättä positiivinen asia.

Käsitteleekö sitä negatiivisia asioita entistä huonommin silloin kun elämä on täynnä niitä positiivisia asioita? Vai onko niistä keveämpi päästä yli positiivisten seikkojen tuella? Hukkuuko sitä onneen jo niin syvästi, että valittaa jopa veden mennessä nenään sukellellessa siellä onnen seassa? Voiko onneen turtua, vihaa opetella käsittelemään, ärsytyksen peittää ja yrittää jokaisesta vastoinkäynnistä oppia ennen ärähdystä.

Mä olen luokitellut itseni sammakkoihmisiin. Ne on niitä, joilta muutostilanteissa lipsahtaa suusta rupikonna. Jos oikein hillitsen itseäni, niin tiputtelen vain vauvasammakoita, sellaisia oikeastaan aika söpöjä kaksisenttisiä pikkusammakoita. Ne ovat jo inhimillisiä. Niiden esiintymisestä tietää, että on ihminen. Tässäkään kuten monessa muussakaan asiassa ei kannata olla täydellinen, ellei halua työntää ihmisiä kauemmas itsestään. Sammakkoihmisenä tunnen kuitenkin tarvetta kehittää itsehillintääni sammakoideni suhteen sekä kehittää sammakkojen muotoa kannustavammiksi, mutta kuitenkin pureviksi. Tavoitesammakko voisi siten olla sellainen kaksisenttinen vauvasammakko, jolla olisi älyttömän söpö pieni 5 millin kruunu. Sellaisia lipsauttelisin mielelläni.

Ihan kuin liikuntaharrastuksen alussa palautumisaika lyhenee vähitellen niin lyhenee ärsytyksestä palautuminenkin. Yhä nopeammin sitä käsittelee asian ja pyrkii jalostamaan siitä viestin, josta olisi hyötyä seuraavaa kertaa varten. Viestissä tärkeää on kuitenkin se, että suoraan sanoo olevansa pettynyt/ärsyyntynyt/tms, mutta pyrkii samalla kehittämään ja oppimaan tilanteesta seuraavaa kertaa varten. Elämä on kuitenkin yhtä arvaamaton kuin sammakonkutu: siitä ei aina tiedä montako sammakkoa lopulta syntyy. Kaikkeen ei siis voi varautua ja on tilanteita, joissa se rupisammakko hätäisen pidättelyn ja kiukun jälkeen purskahtaa ulos ystävineen. Vasta jälkeenpäin voi päästellä niitä kruunupäisiä pikkusammakoita.

Sammakkoihmisenä, joka haluaa antaa kommenttinsa, mielipiteensä ja yrittää vaikuttaa asioihin, voinkin vain toivoa, että sammakkoni hyväksytään ja ymmärretään. Mieluummin päästän sammakkoni ulos vapauteen, kuin pysyn hiljaa tai valitan hiljaisuudessa. Sammakko käteen!

Sen Zeniläisen puutarhan rakentaisin, jos
1. mulla olisi aikaa
2. jos tosiaan olisi aikaa myös viipotella sen haravan kanssa hiekassa
3. jos tosiaan osaisin istua paikoillani vain haravaa heilutellen rentoutumassa.

Noup, mä en ole sitä arjessa rentoutuvaa tyyppiä. Parasta on pieni kiire, vähän liian suuri työtaakka, hieman liian iso haaste, vähän turhan suuret vastukset, pikkasen liian kova pakkanen, se parhaaseen ja sen yli tähtääminen! Silloin tunnen olevani elossa ja hyödyllinen. Pullataikinaakin pitää tehdä aina kunnioitettava määrä kerrallaan. Ja on niitä kuvia siitä puutarhasta ihan kiva katsoa. Noin niinkuin hetken leikitellä ajatuksella.