Käsitteleekö sitä negatiivisia asioita entistä huonommin silloin kun elämä on täynnä niitä positiivisia asioita? Vai onko niistä keveämpi päästä yli positiivisten seikkojen tuella? Hukkuuko sitä onneen jo niin syvästi, että valittaa jopa veden mennessä nenään sukellellessa siellä onnen seassa? Voiko onneen turtua, vihaa opetella käsittelemään, ärsytyksen peittää ja yrittää jokaisesta vastoinkäynnistä oppia ennen ärähdystä.
Mä olen luokitellut itseni sammakkoihmisiin. Ne on niitä, joilta muutostilanteissa lipsahtaa suusta rupikonna. Jos oikein hillitsen itseäni, niin tiputtelen vain vauvasammakoita, sellaisia oikeastaan aika söpöjä kaksisenttisiä pikkusammakoita. Ne ovat jo inhimillisiä. Niiden esiintymisestä tietää, että on ihminen. Tässäkään kuten monessa muussakaan asiassa ei kannata olla täydellinen, ellei halua työntää ihmisiä kauemmas itsestään. Sammakkoihmisenä tunnen kuitenkin tarvetta kehittää itsehillintääni sammakoideni suhteen sekä kehittää sammakkojen muotoa kannustavammiksi, mutta kuitenkin pureviksi. Tavoitesammakko voisi siten olla sellainen kaksisenttinen vauvasammakko, jolla olisi älyttömän söpö pieni 5 millin kruunu. Sellaisia lipsauttelisin mielelläni.
Ihan kuin liikuntaharrastuksen alussa palautumisaika lyhenee vähitellen niin lyhenee ärsytyksestä palautuminenkin. Yhä nopeammin sitä käsittelee asian ja pyrkii jalostamaan siitä viestin, josta olisi hyötyä seuraavaa kertaa varten. Viestissä tärkeää on kuitenkin se, että suoraan sanoo olevansa pettynyt/ärsyyntynyt/tms, mutta pyrkii samalla kehittämään ja oppimaan tilanteesta seuraavaa kertaa varten. Elämä on kuitenkin yhtä arvaamaton kuin sammakonkutu: siitä ei aina tiedä montako sammakkoa lopulta syntyy. Kaikkeen ei siis voi varautua ja on tilanteita, joissa se rupisammakko hätäisen pidättelyn ja kiukun jälkeen purskahtaa ulos ystävineen. Vasta jälkeenpäin voi päästellä niitä kruunupäisiä pikkusammakoita.
Sammakkoihmisenä, joka haluaa antaa kommenttinsa, mielipiteensä ja yrittää vaikuttaa asioihin, voinkin vain toivoa, että sammakkoni hyväksytään ja ymmärretään. Mieluummin päästän sammakkoni ulos vapauteen, kuin pysyn hiljaa tai valitan hiljaisuudessa. Sammakko käteen!
Sen Zeniläisen puutarhan rakentaisin, jos
1. mulla olisi aikaa
2. jos tosiaan olisi aikaa myös viipotella sen haravan kanssa hiekassa
3. jos tosiaan osaisin istua paikoillani vain haravaa heilutellen rentoutumassa.
Noup, mä en ole sitä arjessa rentoutuvaa tyyppiä. Parasta on pieni kiire, vähän liian suuri työtaakka, hieman liian iso haaste, vähän turhan suuret vastukset, pikkasen liian kova pakkanen, se parhaaseen ja sen yli tähtääminen! Silloin tunnen olevani elossa ja hyödyllinen. Pullataikinaakin pitää tehdä aina kunnioitettava määrä kerrallaan. Ja on niitä kuvia siitä puutarhasta ihan kiva katsoa. Noin niinkuin hetken leikitellä ajatuksella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti